Feeling home in a city, abstracts

HELMI KAJASTE (Aalto University, Finland): Boundaries of Home: Everyday domesticity in the films Jeanne Dielman, 23, Quai du Commerce, 1080 Bruxelles and The Man Without a Past
Architecture creates boundaries between inside and outside, between private and public spaces. Creating boundaries can be seen as one of the main functions of architecture and is a pivotal topic of design. My research aims to learn more of the nature of different boundaries, privacy and the act of creating a boundary by looking at how they are represented in films. Film as an art form has special ability to show the inner world of our fears and fantasies simultaneously and in contrast with the world outside.
This paper looks at the domesticity, home-making and boundaries in two films: Chantal Akerman’s Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975) and Aki Kaurismäki’s film The Man Without a Past (2002). Akerman’s film features a housewife who bases her life on domestic routines of monotonous repetition in the containment of her home. Kaurismäki’s homeless main character has to build his life from nothing. The two films are very different, but they share some common elements which resonate between them. Both films deal with the idea of home and although the directors present their own versions of realism, the films share a sense of economy and minimalism in their aesthetics. The films are analysed and compared with focus on their ideas of home and boundaries.
In this paper I ask how physical and mental boundaries are presented in these films and what does it mean to cross them. The goal is to learn about attitudes, thoughts and even subconscious images about architecture and the idea of home in particular.
Keywords: home, private, boundaries, film

CATERINA FRISONE (Oxford Brookes University, United Kingdom): Individuals in Crowded Places: Feeling at home in the public realm
Nowadays, the notion of ‘crowding’ within the designed environment has reached a commonly accepted dimension that is no longer neither an exception nor a negative meaning (Borch, 2013), but rather a global phenomena favourited by the more extended possibilities for people to move and congregate. In recognizing that the design can affect people’s experience and behaviour, collectivities and individuals are called to respond to these environments. (Degen, Rose and Basdas, 2010). How do the users of crowded places, such as shoppers, travellers, visitors, perceive these specific environments? Can they say they ‘feel at home’ there?
Architectural design practice of public collective infrastructures, such as airports, shopping malls, plazas and libraries should be concerned with ‘bodily connection with architecture’ (Kraftl and Adey, 2008), claiming that “buildings orchestrate the possible human movements within them by ‘supplying the perceptive body with a set of possible actions or movements to perform’” (2010). So, we could design a ‘big building’ to be perceived as ‘welcoming’ or ‘homely’ or ‘tranquil’ “to induce appropriate behaviours in its human occupants as if it had ‘an unwritten code of conduct’” (2010) creating a private, individual scale within the public, collective realm.
By analysing how the notion of ‘crowded places’ have shifted from being a place for ‘passive masses’ (Borch, 2013) to a place for active individuals enabled to gather in big numbers, yet able to find a high degree of order and privacy within the public, by attaching their sense of place to the inscribed social relations (Ngwenyama & Lee, 2014), this paper advocates the big shift of role of the individual scale, the domestic dimension and the hybrid nature as determining factors of the current successful ‘crowded places’ in urban setting and public incubators to generate a sense of place for reaching a psychological well-being of its users.
Keywords: crowded places, domestic, meaning

HARRIET MEYER-KNIGHT, SIMON TOWSE (Victoria University of Wellington, New Zealand): Home_City: designing urban architecture through spatial intimacies of home in Aotearoa New Zealand
In Aotearoa, home is a very deeply held concept. It colours our understanding of architecture, causes our cities to stretch across the landscape, and is perhaps why our cities, when viewed from afar, are curiously un-urban. This paper reports on design research into spatial intimacies of home/ kāinga and how they are embedded into Aotearoa NZ urban architecture.
The research attempts to intensify this curious condition through a series of projects. The projects delve into our home-like understanding of architecture, focussing on spatial intimacy, and progress from the scale of the body to domestic scale, to exploring home-like intimacies at the scale of the city. The research is supported by work on atmosphere (Zumthor, Bohme) new materialisms (Bruno, Bennett, Ahmed) spatial imagination (Van Schaik) and embodiment (Peri-Bader). The work begins with a spatial installation, testing interwoven intimacies of body, material and threshold. The intention is to promote a shared agency between the occupant, space and the architectural object. The results of this first stage inform the detailed design of a home, situated in an Aotearoa landscape. In this, the home is used as a vehicle to distil and intensify spatial intimacy at a larger scale. The research culminates in the design of a large scale urban public building. This project takes the results from the previous scales of design research and brings them into an urban frame of reference. A public building is designed, situated in an Aotearoa city, which intensifies home-like spatial intimacy, enriching urban architecture with personal, emotive atmospheres of home.
The contribution of this research is in three areas: it adds to understandings of the spatial intimacy of home, how home-like intimacy can project to and enrich urban architecture, and ultimately, it provides insights into the deep entanglement of home and the Aotearoa New Zealand city.
Keywords: home, spatial intimacy, urban architecture, NZ cities

SATU KIURU (Paivola institute, Finland): Olemisen, ajan ja tilan eksistentiaalinen tyhjiö [The Existential vacuum of being, time and space; In Finnish]
Mitä kehossa tapahtuu ihmisen rakentamassa tilassa? Ovatko rakennukset, julkiset tilat ja ympäristösuunnittelu nykyisen tietokoneajan suunnitteluohjelmien myötä menettäneet kehollisesta piirtämisestä syntyvän käsityksen ihmisen psykofyysisestä olemuksesta? Jos näin on, niin voivatko kotoisuuden tunnun ja ihmisen mittakaavan menettäneet tilat synnyttää eksistentiaalista turhautumista, eli sisällyksettömyyden ja vieraantumisen tunnetta?
Kehollinen ymmärrys ja kokemus koostuu monista eri asioista, jotka eivät ole välttämättä rationaalisesti määriteltävissä. Kognitiotieteilijät olevat päätyneet siihen käsitykseen, että ihmisen tietoinen ajattelu sisältää valtaosin tiedostamatonta materiaalia, joka ei ole suinkaan irrallista ja vastakkaista tietoiselle ajattelulle. Samaan näkemykseen tietoisen ja tiedostamattoman kerroksellisuudesta on päätynyt myös chileläinen psykoanalyytikko Ignacio Matte-Blanco. Psykoanalyyttinen, fenomenologinen teoria pohtivat näitä kysymyksiä oman tutkimuspiirinsä sisällä.
Psykoanalyyttistä ja fenomenologista näkökulmaa yhdistävää näkemystä edustaa suomalaisen arkkitehti Juhani Pallasmaan lisäksi itävaltalaisen Viktor Franklin ajatus siitä, kuinka ihminen tarvitsee merkityksellisyyden ja tarkoituksellisuuden tunnetta ollakseen tyytyväinen elämäänsä. Eksistentiaalinen tyhjiö voi pahimmillaan johtaa aggressiiviseen käyttäytymiseen ja tyhjön täyttämiseen päihteillä, syrjäytymiseen sekä aggressiiviseen käyttäytymiseen. Franklin mukaan yhteisöllisyyteen sitoutuminen on yksi näistä merkityksellisyyttä lisäävistä elementeistä, koska traditiot ja uskonto eivät enää määritä olemistamme. Haluankin kysyä, että onko meillä enää tilaa todelliselle yhteisöllisyydelle?
Juhani Pallasmaa toi esille Art of Research konferenssissa 2014, Helsingissä, kehollisen käsin piirtämisen merkityksen arkkitehtuurisessa suunnittelussa. Käsin piirtämisessä on jo läsnä ihmisen mittakaava. Itse pohdin tätä samaa problematiikkaa yhteisöllisissä kuvataideteoksissani ja opettaessani kuvataiteen perusopintoja tuleville arkkitehdeille. Olen syventänyt näitä ajatuksia työn alla olevassa väitöstutkimuksessani Aalto yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun.
Haluan esitykseni pohjustuksen avulla synnyttää ja käydä keskustelua siitä, millainen rakennettu ympäristö julkisine tiloineen ja ympäristösuunnitteluineen voi synnyttää merkityksellisyyden ja yhteisöllisyyden tunteita, jotka lisäävät ihmisen hyvinvointia elinympäristössään.
Asiasanat: eksistentiaalinen turhauma, eksistentiaalinen tyhjiö, fenomenologia, kuvataide, psykoanalyyttinen teoria, rakennettu ympäristö, tiedostamaton, yhteisöllisyys, ympäristösuunnittelu